Anna Helena ja Elämän voi

Yksi elämäni kantavista ajatuksista on, että jokainen on juhlan arvoinen. Tänä vuonna moni ystävä saavuttaa pyöreitä ikälukemia, joten ehdottelenkin juhlien pitämistä tämän tästä. ”Mua ei haittaa, vaikka ei tuliskaan paljoa muita vieraita” alkaa olla niin kulunut puujalka, että tuskin jaksan enää itsekään huvittua vakiolohkaisustani.

En paljoa perusta ns. henkisistä self help – oppaista enkä elämäntaitokirjallisuudesta muutenkaan.

Kirjoitin Aamulehden Lukijalta-palstalle kerran näin: …Pitkään kestäneen kodinetsinnän jälkeen löysimme ostettavaksemme 1950-luvulla rakennetun hyväkuntoiseksi lapsiperheen unelmaksi mainostetun puutalon. Ennen kaupantekoa halusimme teettää kuntotarkastuksen, ja kiinteistövälittäjä tarjoutuikin järjestämään kuntotarkastajan paikalle.

Liikuntahallin edessä junnujen vuoron päättymistä odottaa joukkueellisen verran farmariautoja ja katumaastureita. Osa on tyhjäkäynnillä, sillä odottelu on vanhemmalle mukavampaa lämpimässä autossa puhelinta näppäillessä. Lahjaostoksilla käyn läpi elektroniikka- ja muovisälän täyttämiä kaupan hyllyjä. Koitan miettiä, mitä näistä härveleistä rakkaillani ei vielä ole - mitä heille voisi keksiä? Probleemaa pohtii kanssani markkinavoimien armeija, jonka vastauksena kysymyksiini tykittää jatkuvalla soitolla uusia tuotteita valikoimiin korvaamaan aiempia, jo unholaan painuneita tai epätrendikkäiksi käyneitä hankintoja.  Iskee ahdistus ja turhautuminen. Näihin ja moniin muihin arkisiin tilanteisiin kuluu luonnonvaroja enemmän, kuin tällä planeetalla on vara niitä tarjota. Koska suurin osa elämästä on arkea ja teemme sen aikana samat valinnat monta kertaa, pienetkin teot ovat yhteenlaskettuina isoja. Kun niihin lisätään yksittäisiä ihmisiä isompien toimijoiden aikaansaama ympäristö...

Joulun lähetessä jaan teille ensimmäisen blogitekstini ikinä. Se on julkaistu alunperin Polkuja työelämään (TEMPO) - osatyökykyisen työnhakijan tuki (2015-2018) - hankkeen blogissa.  Joulun odotus on täynnä haaveita ja unelmia. Niin on ainakin kaikkein pienimpien kohdalla, joille tontut ja joulupukki ovat ihan täyttä totta. Pieni siskonpoikani pääsi kaupassa istumaan pukin polvelle ja kertomaan samalla tärkeimmät joulutoiveensa. ”…ja sitten vielä kaksipäinen Turtles-valomiekka”, päätti nelivuotias huolellisesti artikuloiden kattavan Star Wars-, pilailuväline-, Turtles- ja Lego-listauksen.

              Rakas lukijani! Jos odotat parhaillaan vauvasi syntymää, lue tämä teksti vasta myöhemmin. Yle Teema & Fem esitti toukokuussa dokumenttielokuvan Tyttäremme Inez . Se kertoo ruotsalaisesta pariskunnasta, jonka esikoislapsi Inez syntyy kuolleena. Lähipiiri kohtaa pienen vainajan ja vanhempien surun yhdessä heidän kanssaan, ja hyväksyy Inezin muiston osaksi perhettä ja sen elämää.  Katsoin dokumentin läpi mieheni kanssa hievahtamatta paikaltani. Olin sekä hämmästynyt että valaistunut siitä, että tällainenkin ympäristön suhtautuminen on käytännössä mahdollista.

Isäänsä Peppi ei ollut unohtanut. Isä oli merikapteeni ja seilasi suurilla merillä, ja Peppi oli seilannut hänen kanssaan isän laivassa, kunnes isä oli kerran myrskyssä huuhtoutunut mereen ja kadonnut. Mutta Peppi oli aivan varma, että isä vielä palaisi. Hän ei uskonut ollenkaan, että isä olisi hukkunut. A. Lindgren

Jos minulta kysyttäisiin, mikä olisi nuorelle ihmiselle nopea ja perusteellinen tapa perehtyä elämän perusasetuksiin, suosittelisin sosiaali- ja terveysalan opintoja jossakin ruuhka-Suomen ulkopuolella. Perusteluja tälle on ainakin kolme:    1) Tulee tutuksi se, mitä on todellinen työnteko ja vastuu muista ihmisistä. 2) Pääsee toteamaan ihmiselämän reunaehdot ja sen, miten samassa veneessä me kaikki niiden edessä taustaan, lompakon paksuuteen yms. katsomatta olemme . 3) Isojen kaupunkien kyljissä kasvaneille Suomi näyttäytyy myös pikkupaikkakuntien ja metsien maana.    Itse kokeilin tätä metodia 19-vuotiaana ylioppilaana kun aloitin sairaanhoitajaopinnot minulle silloin täysin kartoittamattomassa Keski-Suomessa.

Aikaan ennen perhe-Spotifyta ja teinien korvien peittymistä jättiluurien alle, kuuntelimme automatkoilla jo olosuhteiden pakosta samaa musiikkia koko perhe. Ylintä valtaa DJ:nä käytin useimmiten minä yksinkertaisesti siksi, että istuin apukuskina lähinnä radiota. Tämä tarjosi tilaisuuden altistaa takapenkki omille musavalinnoille. Kun kuuntelijoita oli viisi, kaikkia ei luonnollisesti voinut aina miellyttää. Kolme vuotta sitten autossa alkoi soida Samae Koskisen levy Henkilökohtainen ennätys , jonka hankin meille tuoreeltaan. Yksi lapsista muisteli hiljattain, kuinka hän ei todellakaan tykännyt levystä yhtään. Hän ja pikkuveli olisivat halunneet kuunnella Robinia. Lapsiparat. Mutta etupenkillä Henkilökohtainen ennätys osui ja upposi, tavoitin saman taajuuden Samaen kanssa välittömästi. 

Laulan kuorossa, jonka sointi saa kauneimmillaan kyyneleet silmiin. Soinnin taustalla on harmonia, joka syntyy kun kymmenet laulajat kuuntelevat toisiaan ja tavoittelevat yhteistä lopputulosta. Jos kukin kuorolainen pitäisi omaa ääntään tärkeimpänä, lopputulos saisi todennäköisesti vedet silmiin ihan toisesta syystä. Oma sisäinen ääni ja intuitio ovat korvaamattoman tarpeellisia taiteen luomisessa. Bisnesmaailmassakin ratkaisuja perustellaan välillä intuitiolla. Omat tunteet ja niiden kuunteleminen ovat tärkeitä jokaiselle; jos painat tukka putkella eteenpäin kuin kone, etkä muista koskaan pysähtyä kuuntelemaan mitä sydämesi sanoo, saatat olla pian umpikujassa. Intuitioon luottaminen voi kuitenkin mennä överiksi, jos oikeiden ratkaisujen myös elämän solmukohtiin uskoo löytyvän sitä yksinomaan kuuntelemalla.