Unelmoinnin ja haaveilun tärkeydestä

Joulun lähetessä jaan teille ensimmäisen blogitekstini ikinä. Se on julkaistu alunperin Polkuja työelämään (TEMPO) - osatyökykyisen työnhakijan tuki (2015-2018) - hankkeen blogissa. 

Joulun odotus on täynnä haaveita ja unelmia. Niin on ainakin kaikkein pienimpien kohdalla, joille tontut ja joulupukki ovat ihan täyttä totta. Pieni siskonpoikani pääsi kaupassa istumaan pukin polvelle ja kertomaan samalla tärkeimmät joulutoiveensa. ”…ja sitten vielä kaksipäinen Turtles-valomiekka”, päätti nelivuotias huolellisesti artikuloiden kattavan Star Wars-, pilailuväline-, Turtles- ja Lego-listauksen.

Myös oma kuopukseni otti tilanteesta kaiken hyödyn irti ja luetteli lelukuvastosta sivu sivulta toiveitaan isosiskon toimiessa kirjurina. Pukille osoitetun kirjeen viimeisteli kuvastosta leikatut ja liimatut havainnekuvat lahjatoiveista. Kun hieman hämmästelin A3:n mittaista listaa, johon mahtui toiveita mm. kahdesta erilaisesta Nerf-aseesta leikkikeittiöön ja lasten ajettavaan BMV-sähköautoon, poika totesi että ”Joulupukilta voi toivoo ilmaseks, ei maksa mitään!” silminnähden ilahtuneena tästä oivalluksestaan.

Lapsella on kyky unelmoida ja myös vilpitön usko siihen, että hänen villeimmätkin toiveensa voivat vielä toteutua. Mutta kun kasvamme isoiksi ja joudumme kohtaamaan maailman realiteetit ja reunaehdot, unelmointikykymme alkaa hiljalleen rappeutua.

Toteutimme Tempo-hankkeessa nuorille työelämään pyrkiville Oman mielesi ”personal traineriksi” -valmennusta, jonka tarkoituksena on vahvistaa osallistujien psykologista pääomaa. Tällä ns. henkisen kunnon vahvistamisella pyritään kasvattamaan niitä muskeleita, joita tarvitaan työelämään kiinnittymiseksi ja siellä pärjäämiseksi. Itseluottamusta, toiveikkuutta, optimismia ja sinnikkyyttä käsitellään ja treenataan erilaisin harjoituksin. Valmennuksen lähtökohtana on se tosiseikka, että jopa 40 prosenttia psykologisesta pääomastamme on opeteltavissa. Jo lyhyidenkin harjoitusten on todettu auttavan tässä.

Psykologisen pääoman valmennuksen yhteydessä harjoiteltiin myös unelmointia. Osallistujien tehtävänä oli hahmottaa unelmatyöpaikkansa ja miettiä, miksi juuri se edusti sitä, mitä haluaisi mieluiten työkseen tehdä. Hieman yllättäen tämä osoittautui muutamia poikkeuksia lukuunottamatta vaikeaksi harjoitukseksi, ja se jäi useammalta tekemättä. Selityksenä oli se, että ei tiedä mitä haluaisi. Tai että on tyytyväinen elämään sellaisena kuin se on nyt, vaikka toimeentulo onkin sattumanvaraista ja yhteiskunnan tuista koostuvaa.

Näiden nuorten ihmisten näköalattomuus on pysäyttävää. Tätä päämäärättömyyttä on kuvannut myös Sami Ylistö palkitussa tutkimusartikkelissaan. Elämä kaikkine mahdollisuuksineen on edessä, mutta miten rakentaa tavoitteellista tulevaisuutta, jos on kadottanut kykynsä unelmoida. Siksi haaveiluun heittäytyminen on aivan yhtä oleellista kuin sen ymmärtäminen, että kaikki tässä elämässä ei ole mahdollista. 

Haaveet antavat suunnan jonne tähdätä, ja ne voivat avata silmät näkemään reittejä sinne pääsemiseksi. Suurtakin unelmaa voi pilkkoa pienempiin askeliin joita seuraten oma, itselle merkityksellinen tehtävä on mahdollista löytää. Jos on olemassa kuu, johon kurottaa, voi ylettää ainakin tähtiin sen ympärillä.

Siispä unelmoi, olitpa neljän vanha, nuori aikuinen, vanhus tai jotain niiden väliltä. Elämä on, vaikka siltä ei aina näyttäisikään, täynnä toivoa ja mahdollisuuksia.