Inez ja muut enkelit

              Rakas lukijani! Jos odotat parhaillaan vauvasi syntymää, lue tämä teksti vasta myöhemmin.

Yle Teema & Fem esitti toukokuussa dokumenttielokuvan Tyttäremme Inez. Se kertoo ruotsalaisesta pariskunnasta, jonka esikoislapsi Inez syntyy kuolleena. Lähipiiri kohtaa pienen vainajan ja vanhempien surun yhdessä heidän kanssaan, ja hyväksyy Inezin muiston osaksi perhettä ja sen elämää. 

Katsoin dokumentin läpi mieheni kanssa hievahtamatta paikaltani. Olin sekä hämmästynyt että valaistunut siitä, että tällainenkin ympäristön suhtautuminen on käytännössä mahdollista.

Martta

Eräänä helmikuisena perjantai-iltana, lähes kymmenen vuotta sitten, syntyi kolmas lapsemme. Pikkuruinen tyttö painoi 425 g ja oli 23 cm pitkä. Aloimme kutsua häntä Martaksi. Martta oli menehtynyt kohtuuni muutamaa päivää aiemmin; tiesin synnyttäväni kuollutta lasta. 

Martan kuolinsyy oli teratooma, häntäluuhun kiinnittynyt, valtavan kokoinen kasvain, joka kuormitti sydäntä lopulta liikaa. Synnyttyään Martasta näki, miten kovasti hän oli ponnistellut ja yrittänyt kaikkensa mahdottoman edessä. Pienen pienet kädet ja jalat, joilla hän oli viimeiseen asti vimmatusti potkinut mahassani kuin apua pyytäen, olivat ihan velttoina, pieni suu oli jäänyt auki. 

Apu ja tuki

Lääkärit, hoitajat, kätilö, sairaalapastori, psykologi, neuvolan terveydenhoitajat. Pakokauhun, surun ja epätoivon hetket kohtasi kanssamme ammattilaisten joukko, joille kaikesta sai puhua ääneen. Martta oli heillekin todellinen. Pappi siunasi häntä mahani päältä synnytyksen aikana ja oli tukenamme vielä hautajaisten jälkeenkin. Meillä oli ympärillämme myös ystäviä, joita kiinnostaa yhä edelleen se, miten olemme Martan vanhempina selvinneet.

Tabu

Jokainen lapsi on tullessaan muuttanut elämämme, eikä Martta tee siinä poikkeusta. Hän on osa tätä perhettä, johon hänen jälkeensä on syntynyt vielä yksi pieni, elävä poika. Olen neljän lapsen äiti ikuisesti, kaikki sydämeni lokerot on varattu heille. 

Laajemmassa perhepiirissä Martta on valitettavasti tabu. Tämä tuli selväksi taannoin, kun eräässä yhteydessä otin Martan puheeksi. Meille sanottiin, että on parempi, kun ette puhu meille siitä asiasta mitään, puhutte keskenänne vain. Siitä puhuminen osoittaa, ettemme kuulemma ole tarpeeksi onnellisia elävistä lapsistamme. Ja että on tärkeää aina verrata tällaisia kokemuksia siihen, miten paljon kovempaa meitä edeltäneellä (jo edesmenneellä) sukupolvella tässä suhteessa oli.

Ensin ajattelin nämä näkemykset tiskiin ladanneen henkilön olevan erityisen kylmä. Mutta sitten tajusin, että ehkä hän vain oli ainoa, joka rohkeni sanoa kantansa ääneen. Alkujärkytyksen jälkeen kukaan perhepiiristämme ei ole kysynyt, muistellut tai sanonut mitään Marttaan ja hänen tarinaansa liittyvää. Hänen mainitsemisensa saa läheisemme yhä kavahtamaan. Marttaan liittyvät aiheet ovat ilmeisen vastenmielisiä, kiusallisia ja vaivaannuttavia. Minä huomaan sen, ja se viiltää äidinsydäntä joka kerta pohjaan saakka.

Sanoja ei aina tarvita

Olen sitä mieltä, että suru on surtava. Sen edessä on turha lähteä ulkopuolisen pätemään. Menetyksen vähättely ja mitätöiminen omiin tai muiden katastrofeihin vertaamalla paitsi loukkaa surevaa ja lisää hänen taakkaansa, myös halventaa vainajaa.  Sama vaikutus on surevan piristämisellä. Martan hautajaisia ei oltu edes ehditty pitää, kun meitä jo kehotettiin piristymään.  Mitä ilmeisimmin sillä tarkoitettiin hyvää, mutta vaikutus oli täysin päinvastainen. 

Jos välität ja haluat auttaa, unohda hetkeksi itsesi, pysähdy surevan vierelle ja katso menetystä silmiin yhdessä hänen kanssaan. Siihen ei tarvita aina edes sanoja.

Kohtalotoverille

Älä kuuntele ketään, joka epäilee, että lapsesi olisi ollut liian pieni, liian sairas tai jotenkin liian vähäpätöinen surtavaksi tai muistettavaksi. Kenelläkään ei ole valtuuksia sanoa sinulle, sinun lapsestasi niin, eikä sen sanonut todennäköisesti ymmärrä, miten asiattomasti hän niin todetessaan käyttäytyy. 

Elämän arvoa ei mitata sen kestossa eikä millään muullakaan mittarilla. 

Martan luumupuu puhkesi kukkaan viime keväänä