Elämänkoulun pikakurssi
Jos minulta
kysyttäisiin, mikä olisi nuorelle ihmiselle nopea ja perusteellinen tapa
perehtyä elämän perusasetuksiin, suosittelisin sosiaali- ja terveysalan
opintoja jossakin ruuhka-Suomen ulkopuolella. Perusteluja tälle on ainakin kolme:
1) Tulee tutuksi se, mitä on todellinen työnteko ja vastuu muista ihmisistä.
2) Pääsee toteamaan ihmiselämän reunaehdot ja sen, miten samassa veneessä me kaikki niiden
edessä taustaan, lompakon paksuuteen yms. katsomatta olemme.
3) Isojen
kaupunkien kyljissä kasvaneille Suomi näyttäytyy myös pikkupaikkakuntien ja
metsien maana.
Itse kokeilin tätä metodia 19-vuotiaana ylioppilaana kun
aloitin sairaanhoitajaopinnot minulle silloin täysin kartoittamattomassa
Keski-Suomessa.
Sairaanhoitajaksi
opitaan perinteisen opiskelun lisäksi ennen kaikkea kliinisillä harjoittelujaksoilla,
joita on opintojen aikana paljon. Ne tehdään ammattilaisten valvonnassa ja
opastuksella paitsi sairaaloissa, myös terveyskeskuksissa, neuvoloissa,
kotisairaanhoidossa ja muissa yksiköissä. Rampattuamme vuosia opiskelukavereiden
kanssa näissä harjoittelupaikoissa pitkin Lievestuoretta, Uuraista, Hankasalmea,
Saarijärveä, Laukaata jne., hoitotyön lisäksi Keski-Suomi ja elämänmeno siellä
alkoivat hiljalleen hahmottua.
Samalla kun
opettelin elämään omaa itsenäistä elämääni, sain harjoitteluiden myötä
etuoikeuden todistaa toisten elämän alkua ja sen lopputaisteluita sekä monenlaisia
vaiheita ja käänteitä niiden väliltä. Muistan jotkut niistä hetkistä ehkä
loppuelämäni; miten täydellisenä vauva syntyi maailmaan, miten pelotti kun humalainen
poika tulikin odottamatta kotiin äitinsä kotisairaanhoitokäynnin aikana, miten
hienoja tyyppejä oli asiakkaina psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla,
miten rauhallisin mielin oli hän joka tiesi kuolevansa kohta syöpään, miten
kovasti pienikokoinen pappa kaipasikaan osastolta jo kotiin, miten keskosena
syntynyt ei ollenkaan tykännyt nenämahaletkun laittamisesta, miten lohdutonta
oli ortopedisestä leikkauksesta heräävän, kivusta huutavan pikkupojan tuska,
miten sänkyyn hoidettavan mummon silmäkulmasta vierähti helpotuksen kyynel kun
kerroin, että nyt on hänen vuoronsa saada levätä ja olla hoidettavana.
Jokainen
kohtaaminen oli ainutkertainen ja hyvin opettava. Niiden lisäksi ammatillista
asennetta oli kasvatettava kaikilla aisteilla kun täysi kirjo ihmisen ruumiintoimintoja
ja eritteitä oli kirjaimellisesti käsillä – myös kaikki se tuli oppia
kohtaamaan arvokkaasti. Oma lukunsa on vielä ne toimenpiteet ja taidot, jotka
sairaanhoitajan kuului oppia hallitsemaan.
Kerran hoitaja, aina hoitaja
Kaikesta karttuneesta kokemuksesta huolimatta valmistuessaan tajusi kirkkaasti sen, miten paljon opittavaa vielä onkaan jäljellä. Perehtyminen sairaanhoitajan tehtävään vie vuosia vielä valmistumisen jälkeenkin. Ehkä onkin niin, ettei kukaan ihmisiä työkseen auttava tai hoitava voi koskaan olla täysin valmis ihan kaikkeen siihen, mitä eteen on mahdollista tulla.
Minusta tuli
siis lopulta sairaanhoitaja. En silti tehnyt kliinistä hoitotyötä kauaa, sillä
vuosituhannen alussa vastavalmistuneille hoitajille ei ollut paljonkaan töitä
tarjolla. Niinpä jatkoin koulunpenkin kuluttamista ja päädyin mutkien kautta
nykyisiin koulutus- ja kehittämistehtäviin, jotka koskevat työhyvinvointia. En silti
koe olevani kaukana siitä eetoksesta, mitä sairaanhoitajana halusin toteuttaa –
kohdata ihmisiä ja tukea heitä niissä tilanteissa, joista he ponnistelevat eteenpäin
laittamalla koko osaamiseni peliin heidän hyväkseen.
Vaikka titteleitä
on tullut uran varrella lisää, mainitsen yhä usein olevani sairaanhoitaja. Joskus
mietin, olenko vielä oikeutettu tähän arvonimeen. Vielä useammin tuumailen,
olisiko minusta enää esimerkiksi osastotyöhön tai kotisairaanhoitoon, jossa työolojen
raportoidaan usein olevan äärilaidasta. Bonuksena työstä tulee kiitoksen rinnalla
välillä kohtuutonkin arvostelu.
Arvostelijoiden
toivoisin pysähtyvän hetkeksi miettimään, mitä he voivat yksittäiseltä
hoitajalta lopulta odottaa ja vaatia. Hoitajia on paljon ja moneen niin kuin
ihmisiä muutenkin, mutta suurin osa heistä tekee työtään kutsumuksesta ja niin hyvin
kuin annetuissa puitteissa on mahdollista. Se tulisi osata jokaisen nähdä.
Jonain
päivänä luotamme oman ja rakkaidemme hoidon heidän käsiinsä. Ja silloin olisi
tosi hienoa, että sydämellään työtä tekevät hoitajat jaksaisivat edelleen tehtävässään.
Kansainvälinen koulutusohjelma vei meidät Keski-Suomen lisäksi myös ulkomaille, mutta se onkin jo toisen tarinan aihe...
VastaaPoista