Depis

Tuntui ihan siltä, kuin olisin pidättänyt hengitystäni liian kauan.

Läpi Martan menettämisen, hometalokaaoksen, viimeisen synnytyksen komplikaation aiheuttaman hengenvaaran ja muiden taisteluiden.   

Tehohoidon ansiosta olin kuitenkin selvinnyt hengissä ja uusi elämä oli alkanut; poikavauva oli terve ja hänessä näytti olevan elinvoimaa kuolleena syntyneen siskonsakin edestä. Olimme turvassa homeelta pienessä evakkoasunnossamme, uudessa kodinetsinnän lähtöruudussa. 

Uskalsin viimein hengittää ulos, ja tein sen syvään.  Mutta sitten en enää muistanutkaan vetää uudestaan henkeä. Lääkäri nimesi tilani depressioksi – olin sairastunut masennukseen.

Stigmaa ei luo sairaus, vaan ihmiset

Masennus on lievästi sanottuna ikävä tauti, joka tekee elämästä mustavalkoista, totista ja katkeraa. Sen aiheuttamassa pahassa olossa ei ole mitään kärsijäänsä jalostavaa, vaan se päinvastoin vie elämänilon ja säteilee ankeutustaan myös sairastuneen lähellä oleviin ihmisiin. 

Moni meistä, noin joka viides, kokee elämänsä aikana masennuksen.  Se on niin yleinen ja arkinen sairaus, että pääsisimme kaikki helpommalla, jos riisuisimme sen ympäriltä turhat ennakkoluulot ja korvaisimme ne oikealla tiedolla. 

Stigma eli häpeäleima korventaa usein mielenterveysongelmista kärsivää itsessään kurjan sairauden lisäksi. Stigma kertoo ennen kaikkea puutteellisesta tai väärästä tiedosta, tuomitsemisesta, pelosta, jonkinlaisesta paremmuuden kokemisen tarpeesta ympärillä olevien ihmisten taholta. Onko ihme, jos sairastunut tuntee olevansa alakynnessä tämän edessä ja pitää masennuksen mielummin omana tietonaan sen sijaan että kertoisi oireistaan edes laillistetulle ammattilaiselle?

Stigma on omien päätelmieni mukaan yksi syy siihen, miksi masentuneen voi yllättävän usein kuulla kertovan sairastuneensakin uupumukseen.

Uupumus ei ole sairaus

Työuupumuksesta puhuminen on muuttunut viime aikoina hyväksyttävämmäksi ja helpommaksi, mikä on upea asia stigman pienenemisen kannalta. Masennuksesta kertominen on vaikeampaa. Voisiko siihen olla syynä se, että uupuneen voi nähdä ikään kuin syyttömänä, uuvutettuna, kun taas masentunut on miellettävissä jotenkin heikoksi ja mielenterveydeltään enemmän tasapainottomaksi?

Totta puhuen työuupumus ei ole sairaus, sellaista diagnoosia ei ole olemassakaan. Tilana se on kyllä todellinen, vakava stressioireyhtymä, mutta kukaan ei oikeasti saa sairauslomaa tai lääkitystä uupumukseen. Ne määrätään jonkin uupumuksen yhteydessä esiintyvän sairauden perusteella, joka on hyvin usein masennus. Toisaalta, kaikki uupuneet eivät ole sairastuneet masennukseen.

Kun opetin työkseni yliopistossa masennuksen ja työuupumuksen merkityksestä työikäisten hyvinvoinnille, teetin opiskelijoilla usein harjoituksen, jossa mietittiin keinoja stigman pienentämiseen. Avoimuus mielenterveyteen ja -sairauteen liittyen sekä oikean tiedon lisääminen olivat niistä parhaita esimerkkejä. Jos masennus jää niiden puutteessa tunnistamatta tai jostain muusta syystä hoitamatta, vaarana on, että sairaus syvenee tai jopa kroonistuu kuormittaen kaupanpäälle myös lähipiirin mielenterveyttä. 

Siksi depression kanssa ei saa leikkiä. Siitä ei pidä kärsiä päivääkään pidempään kuin on pakko, kukaan ei ole ansainnut sitä. Masennuksesta kuitenkin parannutaan aivan kuten monista muistakin sairauksista, kun niitä hoidetaan oikein. 

Niin minullekin kävi, ja värit palasivat elämääni.