Hyvän kirjan resepti

 Arvostamani pitkänlinjan kirjailija tiedusteli, olenko minä ajatellut kirjoittaa kirjaa. ”Blogikirjoituksesi ovat loistavia! Voisi kiinnostaa moniakin”. Olin aivan otettu.

Posket ilahduksesta punastuneina vastasin, että kirjan kirjoittamista en ollut tullut ajatelleeksi. Jäin kuitenkin leikittelemään ajatuksella hetkeksi. Mitä hyvän kirjan kirjoittaminen minulta vaatisi?

Kertomisen taito

"Oli nainen, joka koitti kirjoittaa kaiken ylös, mutta ei osannut. Se nainen olin minä." Sanat ovat Kira Poutasen. Hän kirjoittaa kirjassaan Surun kartta (2021, WSOY) vaikenemisesta, traumoista, kuoleman läheisyydestä ja ylisukupolvisista taakoista niin vavahduttavasti, että sen lukemisessa oli pidettävä välillä tuumaustauko. Tarina tuli lähelle monesta kulmasta ja käynnisti syvälle menevät ajatusprosessit näiden teemojen ympärillä. 

Poutanen onnistuu epäilyksistään huolimatta loistavasti. Mutta jos hänen kaltaisensa mestari kokee riittämättömyyttä sanojen löytämisessä sille, mistä on tärkeintä kertoa, miten minä voisin siinä pärjätä?  

Kirjan verran tavaraa voi saada kokoon kohtuullisen helposti, mutta tarvitaan ammattitaitoa, jotta lopputulos olisi muutakin kuin uuvuttava sekasotku. Se taito ja osaaminen, mikä kirjailijan ammattiin kuuluu, ei ole pelkästään lahjakkuuden varassa. Näillä amatöörin kirjoittamislihaksilla ei voisi vielä julistautua kirjailijaksi.

Kirjoittamisen arvoinen aihe

Taiturin näppäimistöllä tieto- ja oppikirjastakin syntyy sellainen teos, jonka lukemista koittaa liian pikaisen loppumisen pelossa jarrutella. Näin kävi viimeksi, kun sain käsiini kirjan Yhdessä perheen kanssa. Perheiden ja terveydenhuollon kohtaamisia. (Harju, Palonen & Sarell (toim.) 2021, Gaudeamus). Tunnustan toki lukkarinrakkauden; olen jäävi arvioimaan entisten opettajieni ja kollegoideni kirjoittamaa sekä ystäväni toimittamaa kirjaa.

Siitä huolimatta kantani on tämä: Räpiköimme keskellä kyseenalaisista asiantuntijoista ja suoranaisista valheista sakeaa tietotulvaa, jonka keskellä luotettava tieto on kuin pelastusrengas. Näyttöön perustuva tieto ei siksi saa jäädä vain tieteellistä jargonia ymmärtävien mahdollisuudeksi lisätä ymmärrystään, vaan siihen on oikeus kaikilla. 

Haaste piilee siinä, että yleistajuinen, kaunis ja kiinnostava ilmaisu voi olla tutkijalle paljon vaikeampaa kuin tieteellisen tekstin kirjoittaminen samasta aiheesta. Rajaton kannustukseni onkin osoitettu edellä mainitun teoksen tekijöille ja niille muille tieteellisen tiedon tuottajille, jotka näkevät vaivan mahdollisimman sujuvan suomen kielen ja luettavuuden eteen.

Tätä kohden olen omassakin työssäni ponnistellut. Kirjoittaminen, vähän niin kuin somepostaaminenkin, on minulle luontevinta työasioissa, koska niissä kyse on joko suoraan tai välillisesti yhteisen hyvän edistämisestä. Mutta että kirja minun elämästäni? Mikä olisi sen tarkoitus?

Hyvä syy kirjoittaa

Kirjan arvoiset tarinat ovat monesti heidän, joilla ei ole niihin sanoja, ja jotka eivät pidä itsestään suurinta meteliä. Olisiko tärkeämpää palvella kirjoittamalla heitä? 

Lähimmäksi tätä olen päässyt tekemällä oppaan Muistisairauden kohtaaminen. Opas muistisairaan perheelle ja läheisille. (2014, Novartis Finland Oy). Kolmen painoksen, ruotsinnoksen ja digiversion muodoissa se päätyi kymmeniintuhansiin koteihin, joissa oli tarve tiedolle ja tuelle muistisairauden astuttua elämään. Se on suurin saavutus, johon olen itsenäisesti kirjoittamalla yltänyt.

Vaikka voi bloggaamallakin olla samankaltainen lopputulos. Yksi eniten luettu blogitekstini Inez ja muut enkelit osoittautui tarpeelliseksi muun muassa muille sureville ja levisi eteenpäin monien yhteisöjen kautta.

Sydän auki tai ei ollenkaan

Jonkun on satsattava rahaa siihen, että kirja fyysisesti syntyy, minkä luonnollisena seurauksena kirjan pitäisi myös tuottaa jotakin. Osaisinko suhtautua siihen, että sydänverenlämpöinen hengentuotteeni istutettaisiinkin viileään bisnesmaaperään? Miten minun tarinani voisi ensinnäkin olla niin kiinnostava ja erityinen, että se päihittäisi ne lukemattomat käsikirjoitukset, jotka ovat viimeistään korona-aikana tukkineet kustantamoiden jo valmiiksi tursuilevat postilaatikot?

Mitä minä saisin tai menettäisin avaamalla itseni painetun kirjan sivuilla (sillä mikään kompromissi vähän sinnepäin roiskaisuista kokemuksistani ei raivorehelliselle mielenlaadulleni kuitenkaan kävisi)? Mitä kirjaksi painettu tarinani merkitsisi rakkailleni? Myös heille, jotka lukevat sitä sitten, kun minä en ole enää täällä? 

Muste pysyy paperilla. Korjauksia, kommenttiraitaa, jälkikirjoitusta tai selityksiä ei olisi mahdollista lisätä jo painettuun teokseen. Osaisinko avata kaiken kertomani niin, että pystyisin seisomaan sen takana aina?

Kynän suuri voima

Pääni sisäinen pallottelu kirja-ajatuksilla tuottaa lopulta enemmän kysymyksiä kuin selkeää näkyä siitä, mitä oman kirjan kirjoittaminen tarkoittaisi. Tiedän lopulta vain tämän: Julkaistiin tekstejäni sitten päiväkirjassani tai suuremmilla foorumeilla, minulle itselleni ne ovat henkilökohtaisesti tärkeitä sanoituksia elämästä. Joskus ne onnistuvat avaamaan muidenkin puolesta sitä, mitä on syytä kohdata.

Kirjoittaminen on sananvapauden maassa oikeus, mutta monesti se on myös velvollisuus. Sillä kaikki tosi, mistä ei kerrota, muuttuu taakaksi.

 


 

Kommentit