Vuoteni viulunvinguttajana

Jos minulla olisi viulu, voisin johtaa sillä samalla kepillä myös orkesteria. 

Ajatus oli minusta kiehtova. Pienen lapsen mielessä viulun jousi ja kapellimestarin tahtipuikko hahmottuivat samaksi esineeksi.

Ääneen lausuttu haave soittaa ”vialua” herätti ympäristössäni varauksetonta innostusta. Vaari hankki minulle pienen viulun tykötarpeineen. Äidin ansiota oli se, että sain aloittaa viulutunnit Sinin luona. Viulunsoiton alkeiden opettelu oli hänen luonaan kivaa, ja samalla pääsin leikkimään Ainon ja Olavin kanssa. Heillä oli mm. leikkijääkaappi leikkiruokineen, jollaista en ollut nähnyt missään muualla.

Minusta ja viulusta tuli sittemmin usein nähty pari koulun juhlissa ja muissa tilaisuuksissa. Ala-asteen ajan soitinkin niissä ihan mielelläni, mutta sitten motivaationi soittamiseen lopahti. Kesti silti pitkään, ennen kuin kotona uskottiin, että en todella halua enää jatkaa, eikä minusta ole tulossa viulistina mitään erityistä.

Vaihtuvat viuluopet

Kun Sini perheineen muutti pois Orivedeltä, viulunsoitonopettajakin vaihtui pariin kertaan. En tiedä, miten iäkäs saksalaisherra Detlev päätyi siihen tehtävään, mutta hänen yksityistunneillaan päädyin käymään vuosia. Viimeiset niistä mietimme varmasti molemmat, että miksi. En jaksanut enää tehdä soittoläksyjä, en kehittynyt soittajana, ja meillä oli Detlevin kanssa kielimuuri, jota kumpikaan ei osannut ylittää. Hän ei puhunut juuri suomea eikä englantia, enkä minä saksaa. Pääkielemme oli viulu.

Vibratoa en oppinut koskaan, ja sitä ilman soittoni ei kuulostanut kummoiselta. Mietin vähän katkerana, miksi Detlev ei koskaan opettanut sitä minulle. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että hän oli mahdollisesti yrittänyt kysyä, olisinko halunnut oppia vibraton ja tulkinnut, että en halunnut.

Vaikerrusta nuottitelineen takaa

Viulunsoiton lopettamista edelsi monta turhauttavaa hetkeä. Nöyryyttävin niistä tapahtui Klemetti-opiston kesäkurssilla, johon oli valikoitunut osallistujiksi kovan luokan nuoria soittajia ympäri Suomea. En ymmärrä, miten ihmeessä äiti oli saanut puhuttua minut mukaan. Aloite kurssille osallistumiseen oli puhtaasti hänen omansa. 

Totuus kurssista paljastui minulle, kun osallistujat kokoontuivat orkesteriharjoituksiin. Olin täysin pihalla; en pysynyt vauhdissa, en ymmärtänyt partituuria, en mitään. Halusin vajota koulun juhlasalin lattian alle, kun kävin kertomassa kuuluisalle kapellimestarille heti ensimmäisissä harjoituksissa, että minä en pysty tähän. Kurssin yksityistunneilla jotenkin sinnittelin, häveten avuttomuuttani ja tajuten opettajan ihmetyksen siitä, miten olin kurssille päätynyt.

Pahalla minua ei varmastikaan pidetty viulussa kiinni, into ja ylpeys viulunsoitostani vain olivat säilyneet vanhemmillani samana kuin ollessani viiden vanha. Itse haaveilin viulun sijaan polttavasti ratsastustunneista ja hoitohepasta, mutta koska viuluharrastus oli niin kallis, se ei mitenkään käynyt. Hevosharrastukseen olisi sitä paitsi sisältynyt myös sinne kuljettamista, mikä ei ollut meillä tapana. Päädyin tuppautumaan lähistön tallille, jonka suomenhevosvanhuksen kuvittelin olevan oma hoitoheppani.

Encore

Täysin odottamattomaksi yllätyksekseni soitin viulua yleisön edessä vielä kerran aikuisena. Oma pikkutyttöni oli aloittanut viulutunnit, kun oman viulutaustani tietävä opettaja ehdotti, että soittaisimme yhdessä musiikkikoulun kevätjuhlassa. Suostuin lopulta, ja soitimme juhlassa äiti-tytär-duona pienen kappaleen, joka meni ihan hyvin.

Kun tyttäreni ilmoitti, että viulunsoitto riittää hänelle, minua harmitti mutta en pistänyt vastaan. Pikkuinen viulu annettiin kummityttöni soitettavaksi. 

Hän ja jokainen viuluun tarttuva saa osakseen täyden kannustukseni, sillä heillä on käsissään soitinten kuningatar. Entä tiedä toista yhtä sielukasta, ilmaisuvoimaista ja vaativaa soitinta kuin viulu on. Oli etuoikeus saada tutustua siihen.