Isoäitienpäivänä

Äitienpäivän sankareita ovat oman äidin lisäksi isoäidit. Minulle he olivat yhtä kuin Mummu ja Mummi. He kuuluivat ensimmäisiin tärkeisiin ihmisiini, ja sain pitää heidät molemmat elämässäni aikuiseksi asti.

Lastenlasten sanotaan olevan isovanhemmille elämän jälkiruoka. Omien lapsuusmuistojeni perusteella sanoisin, että tunne on molemminpuolinen. Oli ihanaa olla Mummin pikku pipana ja Mummun kulta. Heidän luonaan vietetyt hetket olivat aina vähän spesiaalimpia kuin arki kotona. Isoäitien osoittamaa rakkautta oli vaikkapa Mummun kutomat sukat tai Mummin tekemät, lasten kokoa olevat pikku vihdat saunailtana.

Mummuloissa kuunneltiin pienten toiveet, siellä sai aina kokea olevansa odotettu ja tärkeä, eikä sitä peitelty, miten ylpeitä meistä lapsenlapsista oltiin. Kerran kun vanhemmat tulivat lomalta palatessaan hakemaan meitä mummilasta kotiin, olin todennut, että ei me lähdetä. ”Mummi on meidän uus äiti, ja Vaari on meidän uus isi.” Se mahtoi kuulostaa vanhemmistani hienolta.

Voimamummut

Kumpikaan isoäideistäni ei ollut mikään hissukka, molemmat olivat rohkeita ja sinnikkäitä, omanlaisiaan naisia. Ahkeruuden ja työtä pelkäämättömän asenteen lisäksi heitä yhdisti silmä vaatteille ja tyylille. Elegantti Mummi satsasi laadukkaisiin vaatteisiin, Mummu taas oli taitava ompelija, joka teki ja korjasi monet vaatteet itselleen ja muille. 

Minulla on myös sekä isänäidin että äidinäidin puolelta peritty geneettinen jauhopeukalo ja kiinnostus leipomiseen. Mummi oli erityisen hyvä pikkuleipien ja kakkujen leipoja. Naarmuuntunut alumiininen kakkuvuoka ja Mummilta kopsatut reseptit ovat kalleimpia muistojani hänestä.

Mummun kanssa pidimme nuoruudessani leipomispäiviä, tuloksena mm. karjalapiirakoita ja rievää, jonka Mummun ainoastaan omaan päähänsä tallentaman reseptin tajusin onneksi kirjoittaa ylös ajoissa. "Tosta meidän Annasta joku saa vielä hyvän emännän - mutta mistä me löydetään sille tarpeeks pitkä sulhanen" oli Mummun ja Vaarin vakiosanontoja.  

                      

Uudet asetukset

Kun vanhempieni avioero ravisteli elämän perusasetukset uuteen uskoon, suhde kaikkiin isovanhempiinkaan ei ollut enää selvä. Lasten ero särki myös heidän sydämensä. Kaiken teinitytön reippauteni ja rohkeuteni keräämällä sain pidettyä Mummista kiinni vaikeimpina aikoina. Siitä alkoi rakentua uudenlainen vaihe meidän välillämme. Jaoimme paljon keskenämme arkisista kuulumisista yhteisiin reissuihin. 

Lopulta juuri Mummi oli se, joka oli paikalla minua ja perhettäni varten, kun en aikuisena enää saanut pitää molempia vanhempia elämässäni. Mummi matkusti vielä vanhainkodista käsin hoitajan kanssa pyörätuolissa kuopukseni ristiäisiin. 

”Kun tätä elämää miettii, niin parasta siinä on ollut lapset.” Näin sanoi Mummu, kun kerroin hänelle, että minusta tulee äiti. Siinä oli hänen yhteenvetonsa pitkästä elämästä, jonka aikana oli saanut ja joutunut näkemään niin kovin paljon. 

 

Helmeksi nauhaan

Mummu ja Mummi saivat tulla äideiksi, isoäideiksi ja vielä isoisoäideiksi. Minä pääsin osaksi samaa äitien ketjua. Se on minusta ehkä hienointa ikinä.

Keittokirja vuodelta 1964 Mummun omin täydennyksin on perintökalleuteni.