Terveisiä koronakuplasta

Olin eräänä iltana lähdössä kauppaan, kun havaitsin aikeissani jotain erikoista. Tajusin, että olin poistunut kotiympäristöstä edellisen kerran noin viikkoa aikaisemmin.

Harva olisi viime vuonna uskonut, että Covid19-infernoa eletään täyttä päätä vielä vuonna 2021. Tämänkertaisen koronasulun aikana viikon mökkiytymisessä ei sinänsä ole enää mitään ihmeellistä mutta siinä on, etten tule kiinnittäneeksi asiaan enää paljoakaan huomiota. Toisen koronavuoden myötä olen alkanut kuplaantua, mikä tarkoittaa kai jonkinlaista sopeutumista tähän poikkeusajan elämään.

Koronakuplassa aika kuluu toisella tavalla; päivät toistavat itseään, mutta samalla niiden jonot juoksevat ohi välillä yllättävänkin joutuisasti. Siinä mielessä kupla on hyvä asia, sillä jos aika kiitää, tulevan koronasta vapautumisen hetkenkin täytyy olla nopeammin käsillä. 

Kotona viihtyvään sorttiin kuuluvana olen tässä suhteessa onnekkaiden ryhmässä. Toistuvasta pinnan kiristymisestä huolimatta olen onnellinen kun rakkaimmat ihmiseni ovat samassa osoitteessa kuin minä. Poikkeusoloista, terveysuhasta, työttömyydestä ja muista epäonnista huolimatta laskut saadaan maksettua, ruokaa on pöydässä, olemme terveitä eikä meillä ole hätää. Siksi kestän omaa koronaan liittyvää rutinaani huonosti.

Sisäänpäin lämpiävää selviytymistä

Kuplassa on siis puolensa. Se on kuitenkin itsekäs paikka, jossa eniten kiinnostaa – kuten sanottu – oma ja kaikkein lähimpien pärjääminen. En halua silti sulkea silmiäni koronan vahingoilta muihin, enkä työni puolesta voisikaan. Olen kipeän tietoinen koronan iskuista heihin, jotka olivat jo valmiiksi heikoilla. Voin vain toivoa jaksamista niihin koteihin, joissa korona vei kaikki työt, joissa se on antanut näkösuojan pahuudelle ja väkivallalle, joissa on sairastuttu tai kuoltu tähän tappavaan kulkutautiin.

Näin ei saa jatkua, meidän on pakko tehdä tästä loppu. Siihen käytössä olevat keinot vain vievät meidät takaisin itsemme tykö, sillä kaikki mitä voimme koronan pysäyttämiseksi tehdä, liittyy omaan käyttäytymiseen. Käytännössä emme voi tehdä itse virukselle muuta kuin pysyä edelleen loitolla muista, pitää maskia, huolehtia hygieniasta ja ottaa rokotteen sitten kun siihen jonain päivänä tulee mahdollisuus. Siinä kaikki.

Kun kupla joskus puhkeaa?

Mukautuminen tyystin toisenlaiseen elämänmenoon ei voi olla jättämättä meihin jälkiä. Ei siinäkään tapauksessa, että selviäisimme tästä oudosta ajasta sairastumatta tai ilman perustavanlaatuisia menetyksiä.

Korona-aika on antanut tilaisuuden perusasioiden äärelle pysähtymiselle, tahdin hiljentämiselle ja rauhoittumiselle. Mutta koska downshiftaus on ollut pakotettua, koittaako koronan väistyttyä heilahdus toiseen ääripäähän? Eletäänkö seuraavaksi vaihetta, jolloin mikään matkailu-, ravintola-, kulttuurielämys ei ole tarpeeksi, vapaa-ajan kalenterit turpoavat harrastuksista, kyläilyistä, sukuloinnista, treffailusta ja juhlista yli äyräidensä?

Otammeko tästä selvittyämme kaikki menetetyt hetket kerralla korkojen kanssa takaisin, vai onko korona-ajan oppi vähempään tyytyminen? Korvaako laatu määrän, osaammeko sittenkin arvostaa enemmän hetkeä? Kohdata ja olla läsnä entistä syvemmin?