Tarinoita isistä, isättömyydestä ja jostain siltä väliltä

Molemmat vuoden tärkeimmistä lukukokemuksistani, sekä Otto Gabrielssonin Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle (2020, S&S) että Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua (2020, Atena), käsittelevät isän merkitystä aikuisen lapsen elämässä.

Omien kokemustensa ja haavoittuvuutensa paljastaminen on kumpaakin kirjailijaa monella tapaa pelottava riski, jonka he kuitenkin päättävät teoksensa julkaistessaan ottaa. Sekä Otto että Emilie tulevat minua lähelle vertaisina tarjoten samalla sanansa ja rohkeutensa esimerkiksi oman tarinani avaamiselle.

Lohduton isänkaipuu

Otto Gabrielsson syntyy ruotsalaisen äitinsä ja suomalaisen Jörn Donnerin suhteesta tämän ollessa naimisissa toisaalla. Isä on läsnä Oton lapsuudessa vain satunnaisina välähdyksinä, eikä suhde isän ja pojan välillä kehity sen kummemmaksi myöhemminkään Oton yrityksistä huolimatta.

Otossa on valtava, isän kokoinen aukko, jota hän yrittää täyttää luomalla yhteyttä Jörn Donneriin, hänen tuotantoonsa ja suomalaisuuteen. Vastineeksi hän saa pettyä kerta toisensa jälkeen. Aina toisen poskensa käännettyään isä iskee sille kirvelevän laiminlyönnin. Silti ajatukset isästä seuraavat Ottoa kaikkialle, isänrakkauden kaipuu on sammumaton.

Otto on isälleen ”erehdys”. Jörn Donner itse kirjoittaa kirjassaan näin ja sanojensa vakuudeksi kääntää Otolle selkänsä loppuiäkseen katumatta tai häpeilemättä valintaansa. Donner ei tuhlaa ajatuksiaan tai energiaansa tähän lapseen, vaan viettää tahollaan hyvää elämää häntä kaipaamatta.

Sivuuttaminen ja arvottomuus isän silmissä vie äärirajoille, hengenvaarallisen lähelle sietokyvyn loppua. Totuuden kohtaaminen särkee Oton; isälleen hän on yhdentekevä, kiusallinen ja heikosti siedettävä rikkaruoho.

Kirjeen kirjoittaminen isälle on yritys päästä tästä yli. Otto haluaa jatkaa eteenpäin ilman isää, koska olisi helpompaa olla kokonaan isätön, kuin sellaisen kuin Jörn Donnerin lapsi (lukuun ottamatta tämän kahdelle nuorimmalle, ”oikealle” pojalle).

Kohtuuttomuudesta toiseen

Itsekeskeinen, jääräpäinen ja katumaton. Kuvaus sopii molempien kirjojen esittelemiin isiin.

Jörn Donnerin tavoin Emilien isä on omassa maassaan Irlannissa hyvin tunnettu kirjallisuudenalan vaikuttaja. Kulissien takana hän on ajoittain masennuksesta kärsivä alkoholisti, jonka hengen maksasairaus on vähällä viedä. Erottuaan Emilien ja tämän siskon äidistä, isä on ollut läsnä tämän lapsuudessa vain ”vierailevana tähtenä”. Yhteys isään on kuitenkin yhä olemassa Emilien aikuisuudessakin.

Isälleen Emilie on itsestäänselvyys. Tarvittaessa käytettävissä, kirjaimellisesti kuolemalta pelastava enkeli, mutta ei kuitenkaan kiitoksen arvoinen. Isän muistoihin ei kuulu se hätä, ponnistelut ja uhraukset, joita hän on laittanut tyttärensä kestämään lapsuudesta alkaen. Se, mitä monet muodot saaneet laiminlyönnit, välinpitämättömyys ja henkinen hyväksikäyttö omalle lapselle merkitsevät ja miltä ne tästä tuntuvat, ei kiinnosta. Kaikki se on pyyhitty pois, isän tarinoissa on vain yksi sankari - hän itse.

Isä muistaa tilanteet todistettavasti väärin, eikä lastensa osallisuutta niihin lainkaan. Kun Emilie muistuttaa itsensä ja siskonsa läsnäolosta näissä tositapahtumissa, isä kutsuu häntä öykkäriksi. Emilieä hämmentää, suututtaa ja raivostuttaa. Ja silti, kuten Otto, ei yrityksistään huolimatta voi päästää irti.

Keskipisteestä häpeäpilkuksi

Kirjojen sivut täyttyvät värikkäistä tarralapuista, samaistun molempien kirjailijoiden kertomuksiin. Minä olen öykkäri siinä missä Emiliekin, kun tuon julki elämääni todellisuutta. Minä tunnistan Oton kivun.

En voi silti verrata Oton isää omaani, sillä minä en syntynyt rikkaruohoksi. Tiedän nimittäin varmuudella, että isä rakasti minua paljon, kun olin pieni tyttö. Ehkä yhtä paljon ja varauksetta kuin minä häntä.

Vanhempieni erottua, isän perheen vaihduttua uuteen ja minun perustaessa omaani, isä alkoi puolisonsa myötävaikutuksella nähdä minut jonkinlaisena rikkaruohona. En tiedä vieläkään, miksi. En ymmärtänyt minuun kohdistuneita, sanallisiksi hyökkäyksiksi kärjistyneitä silmittömiä purkauksia. Toivoin isän suojelevan minua niiltä, mutta hänen mukaansa olin aiheuttanut ne itse. Järkytyin ja menin paniikkiin; miten saan tämän loppumaan? Miten kyseessä voi olla oma isäni?

Kun en yrityksistäni huolimatta onnistunut sovittamaan niitä syntejä, joista minua syytettiin, välillemme ei lopulta jäänyt juuri muuta kuin joulu- ja syntymäpäiväkortit. Siitä lähtien olen ollut isälleni loputtomiin jotakin velkaa, ja minun elämäni hänelle täysin ohitettavissa.

Matkani isän elämän keskipisteestä sellaiseksi pettymykseksi, joka on ansainnut tulla eristetyksi hänen elämästään, on ollut sanoinkuvaamaton. Isän ovet pysyvät minulle suljettuina. On kestänyt lähes kaksi vuosikymmentä tajuta, etteivät ne aukene selityksilläni, kysymyksilläni, vaikenemisella, eivätkä omaa oveani aukipitämällä.

Kaikesta huolimatta toivon isälle pelkästään hyvää. Ja että hänellä olisi edes itselleen vastaukset siihen, mikä minulle on jäänyt selittämättä.

Hyvin pitkään en ole osannut enkä uskaltanut kertoa tilanteesta ulkopuolisille. Emilieä lainatakseni, minulta on ennenkaikkea puuttunut siihen sanasto.

Rikkaruoho, öykkäri ja minä

Kukaan meistä kolmesta ei pysty hylkäämään isäänsä. Emme pysty alentamaan itseämme siihen asemaan, johon meidän kuuluisi heidän nähdäkseen tyytyä. Emme vaientamaan itseämme tekemättä samalla hallaa itsellemme. Emmekä kertomaan tästä pelotta ja riskiä ottamatta.

Me pääsisimme niin paljon helpommalla, kun emme vain välittäisi. Mutta meistä ei ole siihen.