Viimeinen merkki on sydän

Serkkuni Petrin (1977 - 2020) muistolle

Ihan aluksi sovimme, että puhutaan vain sen aikaa, kun voimasi riittävät, ja että heti voi lopettaa jos et jaksa enempää. En ollut halunnut rasittaa soittelulla, vaikka mietin vointiasi ja teitä kaikkia joka päivä monta kertaa.

Aikaa oli jäljellä vain vähän. Syöpää voi korkeintaan enää hidastaa, ehkä ei enää sitäkään. Silti et antanut periksi katkeruudelle ja toivottomuudelle. Kaiken kivun, surun ja huolen keskellä sinä unelmoit ja iloitsit, ihailit sairaalan ikkunasta aukeavaa merimaisemaa ja laitoit minullekin kuvan siitä kauneudesta. Meistä kenellekään ei ole luvattu tätä hetkeä enempää, ja sinä näytit, miten annetaan mennä joka hetki täysillä, loppuun asti.

Sain kertoa vielä kerran, miten ihailen asennettasi kaiken kohtuuttomuuden keskellä, mitä sinusta ajattelen. Kerroit, miten olit saanut voimaa minulta. Se on minun lohtuni nyt. Sinä valon lapsi, elämäni ensimmäinen kaveri. Sinunlaisiasi ei maailmalla olisi ollut varaa antaa pois.

Valo ja rakkaus voittavat pelon ja kuoleman, kirjoitin viimeiseen viestiin. Vastasit siihen punaisella sydämellä.

Päivänä jolloin kuolit, kaikki näytti heräävän eloon. Ruskea kevät muuttui lopulta vihreäksi, viimeisetkin siemenet nousivat kasvimaassa idulle ja lämpö houkutteli nuput kukkaan. Keskellä kevään ylistystä elämälle sinulta otettiin se pois. En ymmärrä yhtälöä.

Punainen sydän sykkii puhelimen näytöllä.