Miksi kirjoitan? Bloggaajan tunnustuksia.

"If we don't learn to tell our own stories, some day somebody else will come and tell our story."

Ex-kollegani käyttämä mietelause kiteyttää bloggaamisen merkityksen itselleni.

En alun perin uskonut, että minulla – oman elämäni jakamisen suhteen lähestulkoon some-vastaisella ihmisellä - olisi mitään kerrottavaa kenellekään blogin muodossa. Bloggaaminen ei ollut käynyt edes mielessä, kunnes sen mahdollisuus eräänä päivänä vain iski tajuntaani kuin salama.

Haahuilin omissa maailmoissani lasittunein silmin, kun tekstiä ja aiheita alkoi tulvahdella mieleen kuin keväisessä koskessa. Osa niistä putoili näppäimistölle nopeasti ja pitkälti valmiina. Osa taas kypsyy mielessä kauan, odottaa ja viipyilee vieläkin, vaikka tiedän että tästä aiheesta vielä joskus kirjoitan.

Vaikea vailla nimeä

Raskaimpia minulle ovat ne asiat, joita en osaa sanoittaa, joiden hahmo on vain ahdistava tuntemus tai paha olo. Niistä on vaikea saada otetta, ne lipsuvat käsistä kuin saippua, jäävät vellomaan mahaan ja puristamaan rintaa.

Kielen löytyminen omille kokemuksille voi joskus kestää pitkäänkin. Mutta kun se tapahtuu, tarjoutuu mahdollisuus saada nämä asiat hyppysiin ja katsoa niitä tarkemmin, lähempää ja eri puolilta.

Kirjoittaminen on kuin palapeli, jossa nämä sanoitukset järjestyvät paperille muodostaen jossain vaiheessa kokonaisen kuvan. Valmista kuvaa katsomalla voi nähdä jopa uusin silmin omaa elämäänsä ja sielunsa maisemaa - ymmärtää itseään paremmin. Siinä on jotakin eheyttävää, voisi varmasti sanoa, että terapeuttista.

Vaikka oman sydämensä avaaminen julkisesti, tässä tapauksessa bloggaamalla, vaatii toisinaan isoakin harppausta epämukavuusalueen puolelle, lopulta se myös vapauttaa. Rohkeus katsoa itseään ja elämäänsä silmiin ja kertoa näkemästään rehellisesti muille vapauttaa tiettyjen asioiden kanssa elämisestä johtuvasta epämääräisestä syyllisyyden tunteesta ja häpeästä.

Tämä on hyvin tärkeää. Siinä missä vastuu omista valinnoista on itse kannettava, on myös tunnistettava se, kun häpeä tai syyllisyys eivät oikeasti kuulukaan itselle uskotteluista huolimatta.


Itseään suurempi blogi

Pelkästään ympäristönsä ymmärrystä ja hyväksyntää havittelevaa en neuvoisi pitämään blogia. Avoimuuden kynnys ei muutenkaan totisesti ole kivuton ylittää. Välillä se vaatii enemmän rohkeutta kuin uskon itselläni olevan. Olen ylittänyt tämän kynnyksen yhtä monta kertaa kuin olen julkaissut tässä blogissa – joskus keveämmin, joskus taas raskaammin ponnistuksin.

Itseään suuremmaksi bloggaaminen on osoittautunut silloin, kun oma palapelini on antanut sanat jonkun muun vielä nimeämättömälle kokemukselle. Silloin kun joku ilahtuu, pysähtyy miettimään, huomaa jotakin erityistä tai löytää vertaisen, itsekeskeisestä avautumisestani tuleekin toisen palvelemista ja siten merkityksellisempää.

Anna Helena ja Elämän voi on nyt kaksi vuotta syntyhetkensä jälkeen edelleen ikioma, rakas pieni/suuri taiteellinen projektini, jossa yksin minä päätän mistä, mitä, miten, milloin ja minkä verran kerron. Poikkeuksen sääntöön tekee ainoastaan lasteni ja mieheni veto-oikeus aiheissa, jotka käsittelevät jollain tapaa heitä.



Kommentit