Kuoro forever

Musiikkiin pätee sama nyrkkisääntö kuin liikkumiseen; se kuuluu kaikille. Kukaan ei ole liian lahjaton osallistuakseen sen tekemiseen tai nauttiakseen siitä.
Eläytyminen musiikkiin on mahdollista jokaiselle, ja se tekee ihmiselle hyvää. Musiikin aivoterveydellisistä vaikutuksista tehtyjen tutkimusten mukaan laulaminen ja tanssiminen ovat oman terveyden edistämistä.

Oma instrumenttini ja hyvinvointini edistäjä on kuoro. Olin kahdeksan, kun liityin kuoroon ensimmäisen kerran. Vanhempana kuoro jäi, mutta haaveilin että sitten kun yksikään vauva ei ole enää minussa kiinni (siis kirjaimellisesti – imetin jokaista lastani melkein vuoden), elvyttäisin vanhan harrastuksen.

Enpä tiennyt, minkälaiseen ja -tasoiseen kuoroon päädyin tarkalleen ottaen lopulta pyrkimään. Se oli onni, koska muuten olisin pelästynyt sitä korkeaa rimaa, jota taitavat kuorokaverini, vaativa ohjelmisto ja nerokas johtajamme kannattelevat. Mutta niin vain pääsin kuoroon, joka on jo vuosia haastanut, palkinnut ja avannut uusia ulottuvuuksia elämääni tavalla, jota en olisi osannut etukäteen kuvitellakaan.

Taivaallinen Bach

 Kuoro on tutustuttanut minut vanhan musiikin maailmaan, jossa barokkimusiikki on suosikkini. Säveltäjistä kirkkain tähti on Johan Sebastian Bach. Hänen tuotantonsa on minulle jonkinlaista ylimusiikkia, joka soi sellaisella taajuudella, että se tuntuu menevän ohi jonkin tietoisen suoraan sieluun. 

"Ei voi kuunnella liian tarkkaan, ettei alkaisi itkeä", sanoi kuorokaverini kerran, kun meillä oli laulettavana Matteus-passion alkukuoro barokkiorkesterin ja lapsikuoron säestyksellä. Tiedän tasan, mitä hän tarkoitti, enkä samalla osaa selittää sitä; huomaan kyyneleiden vain tulevan silmistäni, kun uppoudun kuuntelemaan. Sellaisen musiikin aikaansaaminen yhtenä instrumenttina yhdistää meitä kuorossa tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. 

Olemme kuorossa toisillemme korvaamattoman tärkeitä, sillä kukaan meistä ei voi olla yksin kuoro. Yhdessä opetellaan, jännitetään, epäonnistutaan, yritetään uudelleen ja jaetaan onnistumisen elämykset. Onko siis ihme, miten tiukasti me-henki liimaa kuorolaisia yhteen? Kuorosta olen saanut monta ystävää, monta yhteistä muistoa – enkä pelkästään liikuttavan koskettavaa vaan myös vähemmän harrasta ja aivan hulvattoman hauskaa.

Joskus Bachin ja kollegoidensa säveltämät teokset ovat ikävän hankalia harjoiteltavia. Oli arjessa meneillään mitä tahansa muuta, stemmoja opetellessa se on pakko unohtaa (tämäkin edistää sitä aivoterveyttä). Lohduttaudun silloin muistuttamalla itseäni siitä, että 1700-luvun alkupuolella kantaesitettyjen teosten stemmojen kanssa ovat ehtineet hikoilla lukuisat sukupolvet ennen meitä. Niitä tahkottaessa on koettu samaa epätoivoa ja toisaalta samoja elämyksiä jo satoja vuosia, samoja selittämättömiä kyyneleitä on pyyhitty lukemattomilta poskilta. 

Jokaisella laulajalla on ollut oma aikansa - kun äänet ovat saaneet soida aikansa ja vaimenneet, on tullut seuraavien aika. Tämä aika on meidän.