Hiilijalanjäljillä

Liikuntahallin edessä junnujen vuoron päättymistä odottaa joukkueellisen verran farmariautoja ja katumaastureita. Osa on tyhjäkäynnillä, sillä odottelu on vanhemmalle mukavampaa lämpimässä autossa puhelinta näppäillessä.

Lahjaostoksilla käyn läpi elektroniikka- ja muovisälän täyttämiä kaupan hyllyjä. Koitan miettiä, mitä näistä härveleistä rakkaillani ei vielä ole - mitä heille voisi keksiä? Probleemaa pohtii kanssani markkinavoimien armeija, jonka vastauksena kysymyksiini tykittää jatkuvalla soitolla uusia tuotteita valikoimiin korvaamaan aiempia, jo unholaan painuneita tai epätrendikkäiksi käyneitä hankintoja. 

Iskee ahdistus ja turhautuminen. Näihin ja moniin muihin arkisiin tilanteisiin kuluu luonnonvaroja enemmän, kuin tällä planeetalla on vara niitä tarjota. Koska suurin osa elämästä on arkea ja teemme sen aikana samat valinnat monta kertaa, pienetkin teot ovat yhteenlaskettuina isoja. Kun niihin lisätään yksittäisiä ihmisiä isompien toimijoiden aikaansaama ympäristökuormitus, summa on suurempi kuin maapallon sietokyky.

Kun mikään ei riitä

Meillä useimmiten on jo kaikkea ja paljon enemmänkin, silti pitäisi aina vain saada lisää. Olemme länsimaissa kehittäneet itsellemme läjän uusia tarpeita, joiden olemassaolosta meillä ei ollut tietoakaan, ennen kuin joku jossain mediassa on keksinyt kertoa niistä meille. Kulutamme täältä tarvehierarkian itsekeksityltä lisähuipulta käsin enemmän luonnonvaroja kuin ketkään muut koko maailmassa. Meininki on kestämätöntä.  Tuhoamme omalla mukavuudenhalullamme ja turhamaisuudellamme luonnon, jota ilman emme voi elää.

Kaiken tämän päivittelyn ja ekologisen maailmantuskan keskellä se olen minä itse, joka valitsee lapselle lahjaksi taas uuden kiinalaisvalmisteisen muovilelun, kiikuttaa kassalle upean alerekin vaatelöydön, hurauttaa aamulla autolla töihin julkisten kulkuvälineiden olemassaolosta huolimatta ja haaveilee lomasta lentomatkan päässä. Vaikka kuinka kierrätän ja yritän tehdä vastuullisia valintoja hankinnoissani, omasta kulutuskäyttäytymisestä en voi mitenkään saada kiitettävää arvosanaa, en edes lähelle. 

Luonnonsuojelun kannalta tunnen itseni mitättömäksi ja yhtä hyödylliseksi kuin mikromuovin hitunen valtameren jätepyörteessä.

Tilanne tiedossa

Presidenttikin sen uutena vuotena totesi: "Ilmastonmuutoksen torjuminen tuo kaikille eteen luopumisen vaadetta. Aineellisen yltäkylläisyyden ja jatkuvan kasvun aika on muuttumassa." Sauli Niinistö ole ensimmäinen tietolähde tai auktoriteetti, jolta olemme kuulleet tämän. Kukaan aikaansa yhtään seuraava ei voi väittää, ettäkö ei tietäisi maapallon tilasta ja ilmastonmuutoksesta. Aika paljon pitäisi muuttua ja pian, jotta tulevaisuudenkin lapset voisivat hyppiä lumikinokseen ja hengittää puhdasta ilmaa. Samat lapset, jotka tulevat vielä kysymään, mitä ****a mahdoimme ajatella silloin, kun tuhosimme luontoa tähän tahtiin.   

 Silti rimpuilemme omien valintojemme kanssa. Sisäistämme ongelman ja monelta osin tiedämmekin, mitä sen suhteen pitäisi tehdä, mutta emme käytännössä osaa/halua/viitsi soveltaa sitä omassa arjessamme. Vaikeuskerrointa lisää se, että monet valinnat eivät ole vain mukavuuskysymyksiä, vaan arvolatautuneita, meille henkilökohtaisesti tärkeitä asioita. Jos en esimerkiksi kulkisi työmatkoja autolla, en ehtisi olla kotona, kun lapset valmistautuvat koulupäivään tai harrastuksiinsa. En käytännössä ehtisi kuoron harjoituksiin kaupungin toiselle laidalle ilman autoa. Ja niin edelleen.

 Isommassakin mittakaavassa moni ympäristörasite on hyvinvoinnin kantilta katsottuna meille tärkeä. Suomalaisia pitäisi syntyä enemmän, jotta huoltosuhde paranisi. Ihmiset pitäisi saada kuluttamaan tarpeeksi, jotta töitä riittäisi kaikille, ja hyvinvointia jauhaviin yhteiskunnan rattaisiin saataisiin liikettä. Mieti siinä sitten, miten milloinkin kuuluisi ajatella. 

Se korjaa, joka rikkoi

Jos olemme ihmiskuntana saattaneet keksinnöillämme ja teoillamme maapallon nykyiseen jamaan, niin varmasti meillä on olemassa myös avaimet sen parantamiseen. Demokratiassa kun kerran eletään, niin jokaisella meistä on oikeus äänestää fiksuimmat ihmiset päättämään niistä ympäristöasioista, jotka eivät ole suoraan omassa vaikutusvallassamme. Jokainen vanhempi voi kasvattaa lapsensa huomioimaan ympäristön ja pitämään siitä huolta. 

Ja sitten ovat vielä ne omat valinnat ja luopuminen. Kirpaiseehan se, mutta ei siihen kuole. Kimppakyydillä pääsee, kasvisruokapäivästä selviää, kierrättäminenkin on vain järjestelykysymys. Kyse on oikeasti pienistä, täysin mahdollisista valinnoista, joista yhdessä voi syntyä iso muutos. 

Tehdään se nyt!

Tomaatit kypsyivät parvekkeella kesän -18 superhelteissä, mutta lehtikasvit kärventyivät kasvimaalle.