Elämänkoulun pikakurssi

Jos minulta kysyttäisiin, mikä olisi nuorelle ihmiselle nopea ja perusteellinen tapa perehtyä elämän perusasetuksiin, suosittelisin sosiaali- ja terveysalan opintoja jossakin ruuhka-Suomen ulkopuolella. Perusteluja tälle on ainakin kolme: 

 

1) Tulee tutuksi se, mitä on todellinen työnteko ja vastuu muista ihmisistä.

2) Pääsee toteamaan ihmiselämän reunaehdot ja sen, miten samassa veneessä me kaikki niiden edessä taustaan, lompakon paksuuteen yms. katsomatta olemme.

3) Isojen kaupunkien kyljissä kasvaneille Suomi näyttäytyy myös pikkupaikkakuntien ja metsien maana. 

 

Itse kokeilin tätä metodia 19-vuotiaana ylioppilaana kun aloitin sairaanhoitajaopinnot minulle silloin täysin kartoittamattomassa Keski-Suomessa.

Sairaanhoitajaksi opitaan perinteisen opiskelun lisäksi ennen kaikkea kliinisillä harjoittelujaksoilla, joita on opintojen aikana paljon. Ne tehdään ammattilaisten valvonnassa ja opastuksella paitsi sairaaloissa, myös terveyskeskuksissa, neuvoloissa, kotisairaanhoidossa ja muissa yksiköissä. Rampattuamme vuosia opiskelukavereiden kanssa näissä harjoittelupaikoissa pitkin Lievestuoretta, Uuraista, Hankasalmea, Saarijärveä, Laukaata jne., hoitotyön lisäksi Keski-Suomi ja elämänmeno siellä alkoivat hiljalleen hahmottua.

Samalla kun opettelin elämään omaa itsenäistä elämääni, sain harjoitteluiden myötä etuoikeuden todistaa toisten elämän alkua ja sen lopputaisteluita sekä monenlaisia vaiheita ja käänteitä niiden väliltä. Muistan jotkut niistä hetkistä ehkä loppuelämäni; miten täydellisenä vauva syntyi maailmaan, miten pelotti kun humalainen poika tulikin odottamatta kotiin äitinsä kotisairaanhoitokäynnin aikana, miten hienoja tyyppejä oli asiakkaina psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, miten rauhallisin mielin oli hän joka tiesi kuolevansa kohta syöpään, miten kovasti pienikokoinen pappa kaipasikaan osastolta jo kotiin, miten keskosena syntynyt ei ollenkaan tykännyt nenämahaletkun laittamisesta, miten lohdutonta oli ortopedisestä leikkauksesta heräävän, kivusta huutavan pikkupojan tuska, miten sänkyyn hoidettavan mummon silmäkulmasta vierähti helpotuksen kyynel kun kerroin, että nyt on hänen vuoronsa saada levätä ja olla hoidettavana. 

Jokainen kohtaaminen oli ainutkertainen ja hyvin opettava. Niiden lisäksi ammatillista asennetta oli kasvatettava kaikilla aisteilla kun täysi kirjo ihmisen ruumiintoimintoja ja eritteitä oli kirjaimellisesti käsillä – myös kaikki se tuli oppia kohtaamaan arvokkaasti. Oma lukunsa on vielä ne toimenpiteet ja taidot, jotka sairaanhoitajan kuului oppia hallitsemaan.

Kerran hoitaja, aina hoitaja

Kaikesta karttuneesta kokemuksesta huolimatta valmistuessaan tajusi kirkkaasti sen, miten paljon opittavaa vielä onkaan jäljellä. Perehtyminen sairaanhoitajan tehtävään vie vuosia vielä valmistumisen jälkeenkin. Ehkä onkin niin, ettei kukaan ihmisiä työkseen auttava tai hoitava voi koskaan olla täysin valmis ihan kaikkeen siihen, mitä eteen on mahdollista tulla.

Minusta tuli siis lopulta sairaanhoitaja. En silti tehnyt kliinistä hoitotyötä kauaa, sillä vuosituhannen alussa vastavalmistuneille hoitajille ei ollut paljonkaan töitä tarjolla. Niinpä jatkoin koulunpenkin kuluttamista ja päädyin mutkien kautta nykyisiin koulutus- ja kehittämistehtäviin, jotka koskevat työhyvinvointia. En silti koe olevani kaukana siitä eetoksesta, mitä sairaanhoitajana halusin toteuttaa – kohdata ihmisiä ja tukea heitä niissä tilanteissa, joista he ponnistelevat eteenpäin laittamalla koko osaamiseni peliin heidän hyväkseen.

Vaikka titteleitä on tullut uran varrella lisää, mainitsen yhä usein olevani sairaanhoitaja. Joskus mietin, olenko vielä oikeutettu tähän arvonimeen. Vielä useammin tuumailen, olisiko minusta enää esimerkiksi osastotyöhön tai kotisairaanhoitoon, jossa työolojen raportoidaan usein olevan äärilaidasta. Bonuksena työstä tulee kiitoksen rinnalla välillä kohtuutonkin arvostelu. 

Arvostelijoiden toivoisin pysähtyvän hetkeksi miettimään, mitä he voivat yksittäiseltä hoitajalta lopulta odottaa ja vaatia. Hoitajia on paljon ja moneen niin kuin ihmisiä muutenkin, mutta suurin osa heistä tekee työtään kutsumuksesta ja niin hyvin kuin annetuissa puitteissa on mahdollista. Se tulisi osata jokaisen nähdä. 

 Jonain päivänä luotamme oman ja rakkaidemme hoidon heidän käsiinsä. Ja silloin olisi tosi hienoa, että sydämellään työtä tekevät hoitajat jaksaisivat edelleen tehtävässään.