Rakentavaa ja hajottavaa terapiaa

 Elämän tiukissa paikoissa olen turvautunut monesti psykologin ammattiapuun, koska sitä varten se on olemassa. Se ei ole ollut yhtä mutkatonta kuin avun hakeminen fyysiseen vaivaan, mutta aivan yhtä tärkeää, kuten yhä yleisemmin jo ymmärretään. On toiveikasta seurata nuorta polvea, jolle terapiakäynnit eivät ole enää suuri numero.

Päädyin Inkerin asiakkaaksi pisteessä, jossa lähipiirissäni jatkunut suhtautuminen minua kohtaan uhkasi ylittää sietokykyni. Lupasin itselleni istua vastaanotolla niin pitkään, kuin siitä olisi odotettavissa minulle mitään hyötyä. Turhien riskien ottaminen ei ollut vaihtoehto; en todellakaan halunnut masentua toiste, antaa enää samanlaista valtaa näille ihmisille, kuin mitä olin heille siihen asti suonut, enkä varsinkaan kuormittaa enempää miestäni tai lapsiani omalla kuormallani.

Erään istuntomme päätteeksi Inkeri sanoi, että nyt olin käsitellyt tätä teemaa niin läpikotaisin, että jokamaanantaiset tapaamisemme oli aika päättää. Olin itse samaa mieltä. Ilokseni ja yllätyksekseni Inkeri kertoi saaneensa istunnoistamme jotain itselleenkin ja oppineensa minulta. Tämä viisas ihminen, psykologi, psykoterapeutti ja tohtori kertoi arvostavansa sitä, millaista psykologista työtä olin itseni kanssa tehnyt. 

Yhteisen matkamme päätteeksi hän lahjoitti minulle punaisen muistikirjan ja kehotti jatkamaan kirjoittamista. Jos siis satut Inkeri lukemaan tätä blogia, haluan sanoa sinulle vielä kerran kiitos – otin neuvostasi vaarin. Olen onnellinen, että kuljit rinnallani silloin.

Pyytämättä ja yllättäen

Kerran minua on lähestytty terapia-asioissa lähipiiristäni käsin täysin odottamatta. Läheiseni soitti ja minulta aiheesta mitään kysymättä kertoi, mitä minä ajattelen, millaista elämäni on ja mikä minua vaivaa. Hänen mukaansa koko lapsuuteni perhe toivoi erittäin lämpimästi, että saisin apua ongelmiini.

Pitkän, vimmaisen puhelun aikana kuulin, miten minulla ole kaikki OK ja että minulla on trauma selvittämättä. Tämä oli kuulemma täysin selvää kaikille lapsuudenperheessäni, ja he olivat hyvin huolissaan oireilustani (en ole varma, kuuluiko siihen myös valehteluni ja kurjat eleeni, joiden luettelo puhelussa tuntui loputtomalta). Ja seuraavaksi saisinkin itse valita, minkä terapianmuodon valitsisin tullakseni kuntoon.

En tiennyt mitä sanoa. Minut on saman tahon toimesta koitettu aiemminkin vakuuttaa tuloksetta siitä, miten sivuraiteilla elämäni on. Pelkäänpä, että terapeutin roolin ottaminen ja sieltä käsin minun ja koko elämäni määritteleminen olivat hänen yrityksensä saada tässä asiassa vihdoin viimeinen sana.

Päättelin, että tällaisen lähestymisen täytyi olla hetkellisessä voimantunnossa tai halveksunnan puuskassa tehty virhearvio. Mutta läheiseni pysyy valitettavasti yhä kannassaan. Puhelusta on kohta kaksi vuotta aikaa, eikä soittaja näe siinä tänäkään päivänä mitään väärää. Hänen mielestään se on ollut minulle vain tarpeellista ”herättelyä”.

Tilanne on sydäntäsärkevä, sillä mahdollisuudet luontevaan kanssakäymiseen minua näin rankasti ylenkatsovan, samalla rakkaan ja ainutkertaisen ihmisen kanssa ovat varsin kapeat. Ainakaan sellaisella ”kepeällä ja iloisella” tavalla, jota hän minulta samanaikaisesti odottaa.

Kaukana pätemisestä

Toisen auttaminen on nöyrä ja suuren vastuun sisältävä tehtävä. Se on luottamuksen luomista ja kunnioituksen osoittamista tilanteessa, jossa toinen pyytää ja sallii sinut lähelleen, uskaltaa olla siinä paljaana ja haavoittuvana. Se on kiinnostumista, kuuntelemista, kohtaamista ja hyväksymistä siinä pisteessä missä hän on. Ellei kyse ole hengenvaarasta, auttajan ja autettavan välillä täytyy olla yhteinen tavoite ­- yhteisymmärryksessä tehty sopimus siitä, että etenemme tästä rinnakkain kohti samaa päämäärää.

Auttajan rooliin liittyvä vallan tunne voi kuitenkin olla humalluttava. Äärimmillään kuolemanenkeleiksi ryhtyneet hoitajat ovat nähneet asiakseen päättää muiden oikeudesta elämään. Valelääkärit ovat kokeneet olevansa päteviä ratkaisemaan sairauksien hoitoon liittyviä tilanteita ilman tutkintoa ja valtuuksia aiheuttaen mittavia vahinkoja ja vaaratilanteita. Omien ongelmien kanssa painimisen sijaan voi olla voimaannuttavaa olla kerrankin se, joka määrittelee toisen ihmisen ongelmat ja ja määrää, mitä niille tehdään. 

Kukin vuorollaan

Yhtä varmasti kuin jokaiselle tulee jossakin vaiheessa tilaisuus olla apuna lähimmäiselleen, jokainen on joskus myös apua vailla. Väitän, että silloin poikkeuksetta kaikilla on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi sellaisena kuin oikeasti on. Auttaja ei tarvitse sitä varten välttämättä tutkintoja tai merkintöjä virallisissa rekistereissä. Kyse on siinä hetkessä toista varten olemisesta ja itsensä unohtamisesta siksi hetkeksi.

 


 

Kommentit